Ajatukset ultramatkan juoksemisesta kolahtivat joitakin vuosia sitten, välillä se on tuntunut todella kaukaiselta haaveelta. Ilmoittautuessani Himos Trail Double Extreme -matkalle, en juurikaan miettinyt kuinka pitkä se todella olisi. Kilpailun lähestyessä ja omia lenkkejä tehden todellisuus alkoi valjeta. 10 –15 km lenkkien jälkeen alkoi jopa pelko hiipimään puseroon selviänkö maaliin saakka, pysynkö ehjänä, mitäs kun lähtö on jo kahdeksalta? Nämä kaikki pysyivät mielessä aina lähtölaukaukseen saakka.
Viimeiset valmistelut hoidin muutaman päivän lomalla Tampereella ja Porvoossa turistina, kauppoja kierrellen ja hyvin syöden. Se oli hyvä juttu, niin sai välillä ajatukset muualle.
Lauantaiaamuna auton keula kohti Keski-Suomen Mont Blancia eli Jämsän Himosta. Paljon ei aamupalat maittanut, mutta jotain oli pakko syödä. Matkaa oli onneksi sen verran, että vähän sai vielä tankkailtua. Järjestäjät olivat viritelleet kisakeskuksen jo varhain ja starttiruudukot odottivat 90 ultramatkalaista.
Reitti sisälsi useita hyvin varusteltuja huoltoja, sekä omahuolto oli mahdollista kisakeskuksella (n.15, 26 ja 41km). Niinpä päätin lähteä pelkän juoksuvyön kanssa liikkeelle. Vyössä oli 0,5 l vettä ja energiamarmeladeja. Järjestäjän pisteiltä sai muun muassa nestettä, banaania sekä sipsejä.
Verryttelin oikeasti vähän paremmin. Kuva: Antti Saarimaa
Heti alkuun oli reitin pisin nousu edessä: alhaalta Pohjois-Himoksen päälle. Nousu sai mukavasti ukon lämpöiseksi. Meno tuntui mukavalta ja helpolta. Tällä kertaa maltoin edetä riittävän rauhallisesti, enkä lähtenyt roikkumaan kenenkään mukana. Etenin ihan omaa vauhtia, enkä kelloa vilkuillut. Aika nopeasti porukka löysi omat paikkansa, eikä ohittamisia tullut. Ensimmäisen kerran kilpailukeskukselle tullessa katsoin juostua aikaa. En siihen kuitenkaan sen ihmeemmin kiinnittänyt huomiota, kun en muistanut mitä olin sen ajatellut olevan.
Himos Trail Double Extreme –reitti.
Matka jatkui pitkällä nousulla kohti Paljakan komeita polkuja, jotka ovat ehkä helpompia kuin Pohjois-Himoksella. Tältä lenkiltä palattiin jälleen alas kisakeskukselle, nyt oltiin jo puolessa välissä. Tässä vaiheessa olin ennakkoon ajatellut, että aikaa olisi mennyt 3,5 tuntia, mutta kello näyttikin alle kolmea tuntia!
Mäkeä oli kuin Linnanmäen vuoristoradalla.
Ei muuta kuin kylmälaukusta uusi vesipullo ja energiat matkaan ja uudelle lenkille. Toisella kierroksella alkoi jo matka hieman painamaan, mutta edelleen kulku oli ihan hyvää. Muutaman kerran oli kaatuminen todella lähellä, kun ei tossu noussut ihan niin herkästi kuin alussa. Tässä vaiheessa päivä oli jo sen verran pitkällä, että reitillä alkoi olla jo muidenkin matkojen juoksijoita. Oli mukava saada seuraa edes vähäksi aikaa.
Kuva: Antti Saarimaa.
Pitkä lasku läpi laskettelurinteen kohti 41 kilometrin huoltoa oli ehkä koko matkan vaikein paikka. Etureidet alkoivat olla aika loppu ja muutenkin rupesi virta loppumaan. Huoltoon olin varannut hapottoman kylmän kokiksen, se maistui taivaalliselle!
Enää ei olisi matkaa kuin kymmenisen kilometriä. Viimeinen lenkki sujui kivasti, ohittavia Extreme-matkalaisia kannustaen. Tosin viimeinen lasku tuntui kuin olisin pujottelukeppi: kroppa jäykkä, mutta nilkoista taipuisa.
Maaliviivan ylitys sai hymyn huulille. Saavutin tavoitteeni ja olin vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Vielä kun kello näytti lähes tunnin ennakkoon kaavailtua aikaa nopeampaa, niin tunnelma oli upea!
Niin mahtava kokemus, että tuskinpa jää viimeiseksi. Mutta juostaan välillä lyhyempiä matkoja kuten SAUL SM-Maraton “kotikentällä” syyskuussa.
-Jani M