Juoksin ensimmäiset polku-ultramatkani toukokuussa 2021 NUTS Karhunkierroksella sekä heinäkuussa NUTS Ylläs Pallas -kilpailussa. Karhunkierroksen tuloksena oli harmillinen DNF ja muutaman päivän alakulo. Pallaksella pääsin ultraneitsyydestäni onnistuneesti eroon selättämällä 66 kilometrin mittaisen reitin Hetasta Pallakselle ajassa 9:55:34. Sijoituksella tai ajalla ei varsinaisesti ole merkitystä, sillä tärkeintä reissussa oli maalilinjan ja itsensä ylittäminen. Kerron tässä kisaraportissa tiivistetysti Karhunkierroksen opintomatkasta ja Ylläs Pallaksen onnistumisesta.
Aluksi muutama sananen omasta juoksutaustastani. Osallistuin ensimmäiseen puolimaratoniini vuoden 2019 Helsinki City Run -tapahtumassa. Tätä varten harjoittelin ja mukamas harjoittelin reilut puoli vuotta: säännöllinen lenkkeily alkoi siis 27-vuotiaana syksyllä 2018. Tätä ennen elämäntapani olivat varsin epäurheilulliset, epäterveelliset ja epäilyttävät, vaikka lapsena aina 16-vuotiaaksi asti harrastinkin joukkuelajeja ja kilpauintia. Ensimmäinen puolikaskokemus oli hieno mutta raskas, enkä pystynyt kävelemään kunnolla tuon rääkin jälkeen ainakaan pariin päivään.
Takana on edelleen vasta kolme puolimaratonia sekä pari 10km kilpailua. Lisäksi juoksin syksyllä 2020 ensimmäisen polkujuoksukisani Himos Traililla, matkana 18km. Vaikka laskettelurinteen kipuaminen ja läheisessä maastossa eksyily oli raskasta puuhaa, ihastuin välittömästi polkujen tarjoamaan monipuolisuuteen, luontokokemukseen ja vaativuuteen. Pian olikin selvää, että tulen pandemiatilanteen salliessa ilmoittautumaan Lapissa kisattaviin polkujuoksuihin tulevana vuonna. Läväytin ylpeästi someen starttioikeudet Karhunkierroksen 83 kilometrille ja YP:n 100 kilometrille. Kun keulii, niin keulitaan sitten kunnolla.
KARHUNKIERROS
Valmistautuminen
Viimeiset 7 viikkoa ennen kisaa pystyin juoksemaan akillesjännevamman parannuttua melko normaalisti, mutta alun perin suunniteltuja yli 32km pitkiä lenkkejä en uskaltanut enää tehdä. Pysyttelin peruslenkeissä, muutamissa vauhdikkaammissa rykäisyissä ja viikoittaisessa lihaskuntoilussa. Erityisesti nopeammat kipittämiset Jyväskylän alueen poluilla sekä parissa lähialueen kansallispuistossa sujuivat erinomaisesti. Juomareppu oli mukana likimain jokaisella lenkillä ja usein myös kisavarusteineen, joten repun roikkumiseen harteilla tottui oikein hyvin. On muuten melkoisen eri asia juosta parin litran vesikuorman ja erinäisten heti kisassa tarvittavien pakollisten varusteiden (kuten kuoritakki, ensiaputarvikkeet, lisäenergiat) kanssa kuin ilman. Ainakin minulla täynnä oleva kisareppu hankaloittaa lisäpainon myötä optimaalisen juoksuasennon löytymistä ja pakottaa keskittymään askeltamiseen aivan eri tavalla. Lisäenergiana pitkillä lenkeillä toimivat maltodekstriiniä sisältävät geelit, taatelipatukat ja kuumissa keleissä veteen sekoitettavat merisuolakiteet.
Puutteellisesta harjoittelusta huolimatta lähdin Karhunkierrokselle hyvällä itseluottamuksella ja asenteella. Jalat tulisivat todennäköisesti kestämään ja kisahurmos pulppusi suonissa jo viikkoa ennen h-hetkeä. Majoituimme Rukalle jo hyvissä ajoin viikolla. Fiilistely vaihtui jännitykseksi sitä voimakkaammin mitä lähemmäs lähtöpäivää päästiin, ja viimeinen yö ja päivä menivät jo melkoisen hermoilun parissa. Vatsa sekoili, päässä humisi ja rentoutuminen oli vaikeaa. Toki tämä saattoi johtua myös aiempien öiden melko huonoista ja katkonaisista unista. Lähtöön toi silti miellyttävältä vaikuttavan haasteen startin ajankohta. Yöjuoksun porrastettu lähtö alkoi klo 22:00, ja viimeiset pääsivät matkaan puolilta öin. Itse lähdin reissuun heti ennakkoon kovimpien menijöiden mentyä menojaan, hieman klo 22 jälkeen. Vaikka yöjuoksusta ei olekaan aiempaa kokemusta, tuntui reilun puolen vuorokauden reippailu Karhunkierroksen metsissä yöttömän yön aikaan mahtavalta idealta. Tämä kokemus ei varmasti unohtuisi.
Yön selkään
Ensimmäiset kilometrit muistuttivat huomattavasti Jyväskylän tuttuja, melko juurakkoisia reittejä, joten uskalsin lähteä matkaan rennosti jokaista askelta ja ympäristöä tarkkaillen. Vauhti pysyi tasaisen hyvänä alusta alkaen. Tarkkailin sykettä vain ensimmäisen puolen tunnin aikana: lukemat paukkuivat aerobisen kynnyksen paikkeilla ja ajoittain jopa yläpuolella. Hengittäminen oli kuitenkin vaivatonta eikä hetkittäinen hidastelu auttanut laskemaan sykettä, joten päätin jatkaa ”rennonkovaa” etenemistä. Nappailin energiageelin säännöllisesti puolen tunnin välein ja nestettä noin puoli litraa tunnissa. Saavuin Taivalkönkään väliaikapisteeseen 18km kohdalle hyvävoimaisena, eikä aikaa ollut mennyt kuin reilut pari tuntia. En ollut suunnitellut etukäteen mahdollisia väliaikoja, ainoastaan varannut mukaan taatusti riittävän määrän energiaa ja nestettä.
Reitin ensimmäiset jyrkät nousut tulivat vastaan seuraavaksi, jotka tajusin ottaa pääosin kävellen. Nousujen jälkeen huomasin kaipaavani enemmän energiaa, joten tiivistin geelien nauttimista hetkellisesti ja pidin pienen kävelytauon myös tasamaalla sykkeiden himmaamiseksi. Puolimaratonin täytyttyä muistan ajatelleeni homman olevan hyvin hanskassa, sillä jaloissa matka ei tuntunut lainkaan vaikealta.
Ongelmat alkavat kutakuinkin heti 22 kilometrin kohdalla kuin taikaiskusta. Vatsassa alkaa pahaenteisesti möyriä, hölskyä sekä kipristellä. Samanlaisia oireita, joita saan lähes aina, mikäli lähden lenkille kahvikupillisen jälkeen ilman wc:ssä käyntiä tai mikäli ruuasta löytyy jotain sopimatonta. Kärsin IBS:stä eli ärtyvän suolen oireyhtymästä, joten näitä ruoka-aineita totta vie löytyy. Pitkiksillä nauttimani maltodekstriinipohjaiset geelit eivät tähän saakka olleet aiheuttaneet vatsaoireita, sillä niitä on mennyt maksimissaan kaksi kappaletta yhden lenkin aikana. Nyt päivän (ja erityisesti illan) aikana nautittu suurehko kahvin määrä sekä minulle tyypillinen, varsin kuitupitoinen ruokavalio näyttivät kaapin paikan. Tai tässä tapauksessa lähimmän bajamajan paikan, jossa pidin istuntoani yli 10 minuutin verran 23 kilometrin kohdalla. Laitoin myös huoltajapuolisolleni viestin, jossa ilmoitin tilanteen ja kerroin yrittäväni sinnitellä. Vastauksena tulee tsemppausta ja väliaikatietoja: Oulangan huoltoon tällä tahdilla saavuttaisiin klo 01:41. Sijoituskin on tällä hetkellä komea, 40 parhaan joukossa kaikista juoksijoista.
DNF = Did Not Finish
Aluksi sinnittely onnistuu hyvin ja neste uppoaa tyhjennettyyn vatsaan, mutta geeleihin en enää voi koskea. Puoli tuntia myöhemmin olen edennyt hieman verkkaisempaa vauhtia pääosin juosten, kunnes vatsakipu muuttuu hiljalleen vihlovaksi ja pistäväksi. Reitti on muuttunut huomattavasti helpommaksi ja tasaisemmaksi, jolloin tulen myös tiuhaan ohitetuksi. En juurikaan välitä kanssakisaajien selkien näkemisestä, sillä tällä hetkellä ainoana tavoitteena on päästä eteenpäin ja saada huollosta kiinteää ruokaa, jolla voisi mahdollisesti estää ripuloinnin loppumatkan ajalle. Kävelypätkät ovat lisäksi alkaneet vaikuttaa ruumiinlämpöön, eikä hiljalleen tihutellut kevyt sade varsinaisesti lämmitä kroppaa. Huollossa olisi siis myös tilaisuus vaihtaa kuiva paita ylle ja antaa vatsan rauhoittua.
Pari kilometriä tullaan hitaasti mutta varmasti, kunnes 29 kilometrin kohdalla laitan hätääntyneen viestin, jonka sisällöstä huokuu epätoivo ja heikko olo kaikkien nesteiden pyrkiessä ulos systeemistä. Huoltaja paljastaa Oulankaan olevan enää kilometrin verran matkaa. Lyöttäydyn sisuuntuneena kolmen juoksijan letkaan ja hölköttelen kevyesti Rytisuon metsäpätkän loppuun, jolloin Oulangan kirkkaat valot ilmestyvätkin puiden takaa. Kuvittelin huoltopisteen näkemisen olevan maailman ihanin ja jatkoreissun autuaaksi tekevä asia. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin keskeyttäminen ja paluu huussiin, sillä en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin kipristelevää mahaa ja tottelematonta suolistoa.
Istun huollossa lopulta vain kymmenen minuuttia, ollen Oulangasta ulkona klo 01:40. Vatsaan on tarjottu kasvislientä, banaania ja sipsiä sekä muutama desi vettä. Edelleen ennuste näyttää selvästi alle 12 tunnin loppuaikaa, jos vauhtia pystyy pitämään edes välttävästi yllä. Hiiteen nuo ennusteet ja loppuajat; jatketaan vaikka kävellen jollei polvi nouse. Oulangan hieno reitti on tuttu aiemmilta Lapin reissuilta ja nautin tästä tasaisesta maastosta. Tai ainakin aiemmin olen nauttinut. Seuraava huussikäynti tulee eteen kilometrin kuluttua ja vatsa alkaa krampata. Mikään ei yksinkertaisesti pysy sisällä, jopa kävely tuntuu mahassa epämiellyttävältä. Tässä vaiheessa päätän heittää hanskat tiskiin, sillä homman mielekkyys on karannut tyystin käsistä. Soitto kisakeskukseen tapahtuu klo 02:34 eli noin neljän ja puolen tunnin jälkeen. DNF. Ei päässyt itku, mutta ei se kovin kaukanakaan ollut. Kävelen rauhallisesti takaisin Oulangan huoltoon odottamaan kyytiä takaisin majoitukseen.
YLLÄS PALLAS
Valmistautuminen
Karhunkierroksen ja Ylläs Pallaksen väliin mahtui noin seitsemän viikkoa. Muutaman päivän itsesäälissä rypemisen jälkeen otin tyystin toisen lähestymistavan tulevalle Ylläs Pallakselle: aion varmistaa vatsan olevan kanssani yhteistyökykyinen koko matkan ajan. Samalla lyhensin 100 kilometrin kenties ”hieman” kunnianhimoista tavoitetta suosiolla 66 kilometrin matkaan Hetasta Pallakselle. Jos jätkä ei ole vetänyt ensimmäistäkään maratonia pohjalle, ei todennäköisesti kannata juosta kerralla kahta polkumaratonia ja päälle yhtä polkupuolikasta perätysten.
Halusin varmistaa vatsan toimivuuden kolmella tapaa. Ensinnäkin vaihdoin lennosta käytännössä täysin gluteenittomaan ruokavalioon korvasin noin puolet juomastani kahvimäärästä vihreällä ja mustalla teellä. Toiseksi heivasin maltodekstriinipohjaiset energiageelit jorpakkoon ja otin tilalle mahdollisimman lisäaineettomia ja vatsaystävällisiä vaihtoehtoja. Kolmanneksi tein kisasuunnitelman, jossa huomioidaan kisaviikon lepomäärä, reitin opiskelu, what if -tilanteiden simulointi ja stressittömän olotilan harjoittelu. Näin jälkikäteen tuota moodia voisi kutsua viritystilaksi, joka käynnistyy noin viisi päivää ennen tapahtumaa ja kestää aina lähtöpäivään saakka. Viritystilassa höpötän kisa-ajatuksiani ilmoille suodattamatta niitä. Voin vain kuvitella, kuinka ärsyttävältä tämä saattaa kuulostaa huoltajan korviin. Lisäenergiana testasin myös polku-ultraajien keskuudessa suosittuja vihreitä kuulia, jotka toimivat vallan mainiosti. Kisaa varten keksin vieläpä tunkea puolikkaisiin kuuliin merisuolakiteitä, jotta suolatasapaino säilyy varmasti hyvänä. Ovelaa. Makuelämyksenä kammottava virheliike. Ei missään nimessä jatkoon.
Ultrahuumaa
Lähdössä olin itsevarman oloinen, vaikka syke hakkasikin lähes 15 lyöntiä normaalia lujempaa. Lämpötila oli optimaalinen, noin 20 astetta ja lähtöaikakin tällä kertaa klo 12:00 päivällä. Taktiikka oli ennakkovalmisteluiden jälkeen melko yksinkertainen: älä juokse itseltäsi vatsaa alta. Salainen aseeni oli ripulinestolääketabletti, jonka otin noin tuntia ennen lähtöä. Aamulla en syönyt kuitupitoista ruokaa tai juonut kahvia tai teetä, vaan keskityin tankkaamaan hiilihydraattia ja järkevissä määrin proteiinia ja rasvaa.
Ensimmäinen vitonen edetään Hetan keskustaa asfalttia pitkin, joka sujui tasaisesti ja juoksuasentoa tarkkaillen. Löysin paikkani letkassa ja noin puolen tunnin jolkottelun jälkeen reitti kääntyi varsinaiselle reitille maastoon. Hiekkapohja helli jalkoja ylösalaisten mäkien vuorotellessa. En kävellyt, sillä nyppylät olivat melko pieniä ja suhteellisen loivia. Moni muu valitsi toisenlaisen taktiikan, joten ohitin ikään kuin vahingossa useammankin juoksijan. 9,22 kilometrin kohdalla minut ohitti Juuso Simpanen, josta on tullut eräänlainen polkujuoksuidolini. Herra veti käsittämätöntä vauhtia ottaen huomioon, että hän lähti matkaan 20 minuuttia minua myöhemmin ja matkaa kertyisi hänelle yhteensä 100 mailia eli 160 kilometriä. Kuten moni varmasti tietääkin, uusi ja ylivoimainen reittiennätyshän sieltä tuli. Hiekkapätkä vaikeutui hieman loppua kohden nousujen muututtua pidemmiksi ja ensimmäinen huolto 11 kilometrin kohdalla sijaitsikin pian alkavan ensimmäisen jyrkän nousun juurella. Käytin 11 kilometriin aikaa 1:08, eli vauhti oli pysynyt miellyttävän tasaisena alusta alkaen. Ennen huoltoa olin jo ehtinyt syödä yhden järkyttävän makuisen suolakuulan ja yhden Noshtin vauhtikarkin. Huollossa täytin lötköpullot ja hotkaisin pari suolakurkkuviipaletta sekä sipsiä ennen jatkamista: yhteensä huollossa vierähti vain vajaat pari minuuttia.
Päätin luopua sykkeiden tarkkailusta ja keskittyä kropan kuunteluun. Huollosta alkanut nousu meni osittain kävellen ja muiden esimerkkiä seuraillen. En uskaltanut lähteä höntyilemään, sillä matka on todellakin vasta lähtökuopissa. Nousu ei ole rankimmasta päästä, mutta hankala kivikko antoi sille teknisen elementin. Ohitseni menee muita satamailereita ja monilla rivakammin etenevillä on juoksusauvat käsissään. Tällaisessa maastossa sauvoista on selvästi hyötyä. ”Ostoslistalle”, ajattelen. Nousun huipulla on mahtavat maisemat ja jään hetkeksi ihastelemaan upeita tuntureita. En kuitenkaan pysähdy, sillä odotettu tunturit yhdistävä alamäkipätkä alkaa.
Kompuroiva maratoonari
Rallattelusta innostuneena kompuroin kivikossa ensimmäisen pannutuksen arvoisesti. Vilkaisen pikaisesti taakseni tarkistaakseni, huomasiko kukaan jalan juuttumista kahden kivenlohkareen väliin. Näissä pitää olla tarkkana, jotta vähäinenkin arvokkuus säilyy. Lähimmän 50 metrin säteellä ei ainakaan näy ketään, joten uskoakseni vältyin nöyryytykseltä. Kivikkoinen alamäkitaival jatkuu erittäin pitkään, sisältäen yhden pienemmän vajaan kilometrin mittaisen nousupätkän. Kivikon loputtua alkaa Karhunkierrokselta tutumpi juurakkoinen metsäosuus, joka kestäisi aina Ketomellan 30km huoltopisteelle saakka. Huomaan vauhtini hiljentyvän merkittävästi tasaisella pätkällä, sillä pitkä alamäki on selvästi laittanut etureisien kestävyyden koetukselle. Myös lämpötila alkaa olla tukala, eikä metsän siimeksessä ole pulaa pikkuruisista kanssaeläjistä. Toisin sanoen hyttysiä, paarmoja ja muita tappajia tuppaa mukaan aivan sairaasti. Matkaa on takana noin 26-27 kilometriä. Tässä kohtaa tuntuu ensimmäistä kertaa vaikealta ja tasamaan etenemisen keskivauhti on tipahtanut useammalla kymmenellä sekunnilla per kilometri. Onneksi Ketomella tulee vastaan jo noin 20 minuutin kuluttua.
Huollossa päätän viettää tarkoituksella hieman pidemmän lepotauon, sillä tämä olisi viimeinen varsinainen huolto ennen mahdollisia tunturipuroja. Juon huollossa yli puoli litraa vettä, syön kokonaisen banaanin, kolme suolakurkkuannosta sekä kourallisen sipsejä. Katselen ympärilleni ja huomaan monen muunkin ottavan huollossa kaiken rauhassa. Kannustajia ja huoltojoukkoja on kerääntynyt kymmenittäin paikalle. Koen ensimmäistä kertaa juoksukilpailun aikana aidosti sen, kuinka tsemppaus todella puskee eteenpäin! Kellojen kilkatus, kannustushuudot ja kisailijoiden hymyt yhdistettynä väsyneeseen, jännittyneeseen ja sisuuntuneeseen tunnetilaan on ainutlaatuinen. Ikäiseni nuoren, miesoletetun juoksijan lapsi on paikalla kannustamassa ja tarraa isänsä etureiteen kiinni halaten tätä antaumuksella muun perheen kuittaillessa taustalla: ”Noh, tuntuuko edelleen hyvältä idealta tämä tällainen juoksentelu? Onko hiki? Ei kai vaan tunnu pahalta?” Armotonta ja aitoa kuittailua rakkaudella, ai että. Lähden huollosta seuraten kyseistä juoksijaa aina lyhyehkön asfalttipätkän loppuun ja siitä alkavalle hiekkapätkälle.
Pari kilometriä huollon jälkeen joudun käymään vessassa, jossa menee muutama minuutti. Stoppi on kuitenkin suhteellisen nopea erityisesti Karhunkierroksen varikkopysähdyksiin verrattuna. Vessakäynti kuitenkin kannattaa, sillä aavistuksen verran vatsassa tuntunut painetila katoaa ja matkanteko alkaa tuntua helpommalta, vaikka kyseiset kilometrit 36-38 ovatkin jatkuvaa tasaista nousua. Rasitus alkaa tuntua jalkapöydän seutuvilla ja pakaroissa. Tarkkailen kelloa noin kilometrin välein havaitakseni, milloin maaginen maratonin mitta lähestyy. Tasaisemmat kilometrit 40-41 tuntuvat olevan yllättävän haastavia ja maratonmitta saavutetaan alamäessä. Hitto soikoon, nyt on maraton takana! En tiedä tarkalleen kauanko tähän kulutin aikaa enkä varsinaisesti haluakaan, sillä edessä on vielä reilut parikymmentä kilometriä varsin nousuvoittoista ja kivikkoista taivalta.
Flow
Liekö maratonsaavutuksella vaikutusta asiaan, mutta kilometrit 43-45 menevät kuin siivillä ja saan jostain mieleni sopukoista selittämätöntä voimaa. Juoksen miltei koko ajan, mutta vaikeissa kohdissa laitan tossun hallitusti tantereeseen kaatumisten välttämiseksi. Kuvaan reissun ainoan videon ennen loppurutistusta. Videolla totean edessä olevan enää ihan ******* nousua. Tässä unohtumattomassa osassa kuitenkin tiedän, että tulen maaliin. Menisiköhän salaisesti asetettu 10 tunnin aikarajakin? Tulisin mielelläni maaliin juosten, vaikkapa kävellen, tarvittaessa kontaten. Vedet alkavat olla lopussa, mutta luotan siihen, että tunturipuro pelastaa. Tietäisipä vain, missä kohtaa. Minä tulen kuitenkin maaliin. Minä teen sen!
Ennen kuin aloitan loisteliaan maaliintuloni, pannutan toistamiseen helpossa alamäessä noin 47 kilometrin kohdalla ennen järkkynousujen alkamista. Kaksi edelläni juoksevaa naisoletettua katsovat taakseen. Näytän heille peukaloa merkiksi siitä, että kaikki on kunnossa. Tällä kertaa paljastin alamäkitekniikkani ja lihaskuntoni heikkouden muiden silmien alla. Aivan sama, ei muuta kuin ylös vain ja kohti uusia toilailuja.
Varsinainen nousu Pallastuntureille alkaa 48 kilometristä ja on kerta kaikkiaan raastava kahden kilometrin rykäisy. Lämpötila ei ole laskenut, energiakarkkien vaikutus hälvenee yhä nopeammin, jalat ovat tulessa, lonkat huutavat apua ja huippua ei näy. Hauskinta nousussa on sen loputtomuus: kun luulet näkevästi huipun, se vaihtuu uudeksi kauempana sijaitsevaksi huipuksi. Mitkään aiemmat neliveto- tai happonousut eivät tunnu miltään tähän rasitukseen verrattuna. Huiputuksesta alkava edestakainen nousujen ja laskujen suma etenee yllättävänkin vauhdikkaasti, kun lähestyvä maalilinja alkaa kolkutella mielessä. Kaikki onkin yllättävän hyvin ja tunnen kivunsekaista onnellisuutta. Noin 57 kilometrissä ilmestyy eteeni aiemmin kaipaamani tunturipuro, juuri kun vettä on jäljellä enää muutaman desin verran. Muutama muukin juoksija jää saman puron varrelle täyttämään putelinsa. Haluan jostain syystä avata suuni toteamalla, ettei viimeisten kilometrien aikana etenemistäni voi luonnehtia kovin rivakaksi. Saan vastauksena vaivaantuneen naurahduksen, sillä kuulostan hieman humalaiselta. Päätän pitää pääni kiinni loppumatkan ja keskittyä viimeiseen nousuun.
Taisteluvoitto
Viimeinen nousu on järkyttävä. Se on likimain yhtä jyrkkä mutta tuplasti pidempi kuin aiemmat, yhteensä yli neljän kilometrin mittainen. Energiat ovat täysin lopussa ja kroppa alkaa kyselemään, milloinka tämä hurjastelu päättyy. Nousun puolivälissä päätän tunkea väkisin suuhun sekä yhden vauhtikarkin että yhden suolakuulahirvitykseni. Jälkimmäinen tulisi antaa ilmi Myrkytystietokeskukseen. Kuka idiootti keksii tällaisen kombon? Paljonko tätä nousua on vielä jäljellä?
Noin 60 kilometrin kohdalla alan tuntea ensimmäistä kertaa varsinaista kipua jalkaterissä, reisissä ja vatsalihaksissa. Hauskaa, miten sitä aiemmin kuvitteli jonkin ruumiinosan olevan vähän kipeä. Mielessä alkavat pyöriä vaarallisen paljon ne ihanat asiat, joita maalissa on tarjolla. Lämmin ruoka, alkoholiton olut, suihku, huoltajan lämmin vastaanotto. Nousu on kuitenkin edelleen kesken. ”Hmm, tuo mahdollinen valokuvaaja näyttäisi seisovan tunturin päällä”, ajattelen. Ei, kyllä se nousu jatkuu vieläkin. Kunhan pääsen viimeiseen alamäkeen. Kellon kilometrimittari näyttää 62. Sata metriä lisää tuntuu kilometriltä. Olen vahingossa juonut lähes litran nestettä viiden kilometrin aikana ja vatsassa alkaa hölskyä.
Viimein pääsen huipulle, matkaa maaliin on enää 2,5 kilometriä. Tunteja on takana yhdeksän ja puoli. Alahuuli alkaa väpättää, osittain kivustakin. Nojaan eteenpäin ja yritän rullata alamäen maaliin. Jalkaterät, pohkeet ja reidet ovat niin tulessa, ettei hommasta meinaa tulla mitään, eikä oikeastaan tulekaan. Viimeisestä alamäestä yli puolitoista kilometriä kuluvat kävellen. Loppukiri ei vain irtoa. Vaikka tunturinousut olivat kirotun kovia, ne olivat tiedossa etukäteen ja niihin osasi henkisesti varautua. Sen sijaan alamäet naulasivat reiteni totaalisesti jumiin ja voittajaolo saavutti minut jo Pallaksen huipulla. Fyysinen ja henkinen katkeaminen tapahtui jo ennen maalia.
Toistakymmentä juoksijaa ohittaa minut alamäkipätkällä. Ei kiinnosta. Haluan vain maaliin ja kuulla, kun nimeni kuulutetaan. Alahuuli väpättää jälleen, edelleen kivusta mutta myös kiitollisuudesta. Pallaksen hotelli näkyy ja kuulen nimeni kuulutettavan. Muutama sata metriä ennen maalia otan viimeisillä voiman rippeillä edes aavistuksen juoksua simuloivia askeleita, jotta maaliintulo näyttäisi uskottavammalta. Näen hotellihuoneemme ikkunan ja ajattelen, että tuolta me noin 11 tuntia sitten lähdimme ajamaan Hettaan. Huoltaja kuvaa maaliintuloani ja vilkutan hänelle. Enää ei satu minnekään. Ylitän maalilinjan ja hymyilen. 9:55:34. Siinä se on!
Jälkimeiningit
Jälkikäteen en osaa kuvailla tuntemuksiani kovin monipuolisesti. Sanotaan vaikka niin, että tunnelmat olivat riittävän mahtavat, jotta tämän uuvuttavan pitkän tekstin kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Nyt olen ultran suorittanut juoksija. On hienoa huomata pystyvänsä realisoimaan treenitunnit ja ruokavaliomuutoksen onnistuneeksi suoritukseksi.
Sijoitus ensimmäisellä ultralla oli koko porukasta 226/595, miehistä 159/365 ja ikäsarjasta 87/173. Mukavasti puolivälin paikkeilla siis. Kuten todettua, ei sijoituksella tai ajalla ollut juurikaan merkitystä. Tärkeintä oli tuntea itsensä fyysisesti ja henkisesti riittävän vahvaksi, jotta maaliin pääsy on realismia. 10 tunnin aikatavoitekin oli repäisty humoristisesti ”kymppiuutisiksi himaan” -mantrasta.
66 kilometriä ei ollut riittävän pitkä matka, jonka aikana olisin päätynyt pohtimaan elämän tarkoitusta tai muita filosofian perimmäisiä pulmia. Ehkä nämä arvuuttelut tulevat eteen seuraavilla, pidemmillä ultramatkoilla. Lauantaina, päivää 66 kilometrin jälkeen ajattelin haluavani parantaa aikaani ensi vuonna. Nyt, torstaina 15.7.2021, haluan yrittää 100 kilometrin läpäisyä vuonna 2022.
Ja jos se minulle suodaan, tulen vielä juoksemaan 160 kilometrin polku-ultran. Kaikki aikanaan.
– Tomi Salmi